Aidon asiakaslähtöisyyden dilemma: Miten kasvaa ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi ongelmakyllästeisessä systeemissä

HENKILÖKOHTAINEN LYHYTTERAPEUTIN IDENTITEETIN REFLEKTIO, Anu Hakala

Nostan tässä reflektiossa esiin ne keskeiset teemat, jotka ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi kasvun aikana ovat nousseet esiin ja joiden kanssa olen työskennellyt – ja työskentelen: näkökulman muuttamisen vaikeuden ja oman vaativuuden työstämisen. 

 Näkökulman muuttamisen vaikeudesta

”Ratkaisukeskeinen terapia on niin yksinkertaista – ja niin pahuksen vaikeaa”  (Korman, 2006).

Ongelmien ratkaisemisesta ratkaisujen rakentamiseen. Niin helpon kuuloista, muttei ollenkaan helppoa opetella muuttamaan vakiintunutta tapaa työskennellä aivan toisenlaiseksi. Olen työssäni, työyhteisössäni, omaksunut ongelmien ratkaisemiseen perustuvan näkökulman, joka rakentuu vahvasti lääketieteelliselle ajattelutavalle ”diagnoosin kautta hoitoon”; ongelmia laajasti kartoittavan, virheisiin keskittyvän, syitä hakevan, yhden totuuden etsimiseen tähtäävän työskentelymallin. Tähän nojaavat ammattihenkilöiden avuksi terveydenhuollossa rakennetut haastattelurungotkin. Teoriassa näiden kahden lähestymistavan eron – ja saavutettavien hyötyjen- ymmärtäminen on ihan helppoa ja hyvin innostavaa, mutta käytännössä muutos on ”kuin vaihtaisi oikeakätisyydestä vasenkätisyyteen” – vaatii paljon kovaa työtä, virheiden ja erehtymisten kestämistä, ei-toimineita yrityksiä…ja kokemuksen oman työtavan erilaisuudesta työyhteisön keskellä. 

Jotenkin jo sain langan päästä kiinni ensimmäisen opiskeluvuoden aikana, onnistuin haastamaan vakiintuneita tapojani tehdä työtä ja hyväksymään uuden työtapani erilaisuutta työyhteisössäni. Sitten puolivälissä opintojani työpaikkani vaihtui. Olin yhtäkkiä aivan uuden edessä: ainoana ammattiryhmäni edustajana uudessa työyhteisössä aloittamassa tehtävää, jota kukaan ei aiemmin ollut tehnyt – kehittämässä jotain, mitä ei ollut edes olemassa. Mukanani työskentelyote, jota oli vaikeaa sovittaa työyhteisössä vallalla olevaan ongelmien ratkaisemiseen keskittyvään työskentelyotteeseen.

Tämä vuosi on ollut haastava monin tavoin. Kerta toisensa jälkeen olen kirkastanut omia arvojani – mikä on minulle tärkeää työssä, miten haluan työtäni tehdä, minkä näen oikeasti vievän asioita eteenpäin. Olen kuitenkin liukunut takaisin ongelmalähtöiseen ajattelutapaan, sillä kaiken kaaoksen keskellä on ollut niin paljon turvallisempaa pysytellä valmiissa, omaksutuissa haastattelurungossa kuin heittäytyä ”ei-tietämisen” näkökulman varaan. Sinnikkäällä yrittämisellä olen palaamassa siihen, mistä lähes vuosi sitten lähdin: jatkamaan työtäni ratkaisukeskeisellä otteella vähitellen, ollen itselleni armollinen ja antamalla kasvulleni aikaa. En vielä ”elä ja hengitä” uuden työskentelytavan filosofiaa, mutta uskon vaiheittain omaksuvani sitä. 

Vaativuuden teemasta

Omat kiintymyssuhteeni ovat olleet turvattomia. Olen tullut hyväksytyksi ansaitsemalla sen, suorittamalla riittävän hyvin, olemalla aiheuttamatta päänvaivaa vanhemmilleni, olemalla näkymätön. Koen, että olen nyt aikuisena edelleen etäinen vuorovaikutuksessa, ”yksin selviytyjä”, ”pärjääjä”, vaikkakin läheisten ihmissuhteitten kautta olen saanut runsaasti korjaavia kokemuksia. Toisaalta omat haasteeni ja haavoittuvuuteni ovat saaneet aikaan kiinnostuksen mielenterveyden edistämistä kohtaan ja omat korjaavat kokemukseni rohkaisevat siihen, että aina on mahdollisuus kasvuun ja ehyempään elämään. 

Yksin selviytymisen rinnalla vaativuus on ollut läsnä: toisaalta eteenpäin vievä moottori, toisaalta kuluttava ja uuvuttava; ”mikään ei riitä”, ”aina voisi tehdä paremmin”. Vaativuuteen liittyy kontrolli, suunnittelu, aikatauluttaminen, työlistat…Toisaalta hyvä organisointi ja järjestelmällisyys helpottavat elämää, mutta toisaalta kontrolli on turvaverkko ja suoja – ja vankila. Se estää olemasta rento, tuo joustamattomuutta, pelkoa siitä, ettei homma pysy hanskassa, haittaa vaihtoehtojen näkemistä, epäilee, voisiko sittenkin tehdä toisin. Turvallisempaa olisi hiihtää samaa latua, vaikka sama maisema kyllästyttääkin. 

Terapiasuhteeseen asettuvana terapeuttina näen haasteena kontrollin, joka vie asiakkaalta tilaa, ei annakaan mahdollisuutta erilaisille vaihtoehdoille, pyrkii ohjailemaan prosessia eteenpäin eikä anna sen edetä pakottomasti, koska pelkää, ettei prosessi ”pysy hallinnassa”. Miten sellainen rento, tutkiva vuorovaikutus mahtaa onnistua näistä lähtökohdista käsin? Tätä olen tällä matkallani pohtinut paljon ja huomaan sen linkittyvän edelliseen teemaan: olisi niin paljon turvallisempaa ja kontrolloidumpaa pysytellä ongelmalähtöisessä lähestymistavassa, jossa langat ovat tiukasti omissa käsissä. 

Toisaalta minulla on herkkyyteni. Uskon aistivani myös sen, että ohjailen liikaa- nyt, kun olen alkanut sitä pohtia – että tämä voi olla oppimisprosessi, jossa joutuu itseään haastamaan koko ajan. Ei ehkä tule valmiiksi, mutta voi kehittyä. Olen tosissani opetellut tilan antamista asiakkaalle – kuuntelen, ihmettelen, suostun siihen, ettei ole valmista vastausta.  Yhdessä etsimistä, yhdessä ihmettelemisen tilaan asettumista, asiakkaan näkemistä oman elämänsä asiantuntijana ja itseäni prosessin asiantuntijana. Olen uskaltautunut ottamaan vastaan palautetta - asiakkaan, vertaisryhmäläisen, työnohjaajan - ja muuttamaan toimintatapojani sen mukaan. Positiivisen palautteen vastaanottaminen tuntuu vaikealta edelleen. 

Vaativuudesta poispäin kulkeminen puoli vuosisataa kestäneen matkan jälkeen ei ole ollut helppoa eikä suoraviivaista, eikä näytä ihan heti tulevan valmiiksi.  Kuitenkin olen kiitollinen oivallettuani, että toisinkin voi elää – rennommalla otteella, eikä mitään pahaa näytä tapahtuneen. Vahvuutenani ja kasvualustanani tässä on toiminut pysähtymisen taito - hetkestä ja pienistä asioista nauttimisen taito, luonnon ihmeiden ihmettely, musiikin kauneus, kahvin tuoksu, sateen ropina, tuuli poskilla. 

Itsemyötätunnon kasvattamisesta olen saanut apua sekä vaativuuden työstämiseen että omasta jaksamisesta huolehtimiseen. Itsemyötätuntoharjoitukset ovat auttaneet minua hyväksymään vaikeita elämäntapahtumia, tuoneet enemmän sovintoa menneisyyden kanssa; enemmän levollisuutta ja rauhaa. Tykästyin myös tunnelukkoteoriaan ja olen käyttänyt Tunne lukkosi- kirjan harjoituksia apunani. Olen alkanut tietoisesti kiinnittää huomiota omaan palautumiseen, arjen yksinkertaisiin perusasioihin, riittävään uneen, liikkumiseen ja ulkoiluun, säännölliseen ja monipuoliseen ravitsemukseen, työn tauotukseen ja vapaa-aikaan.  Olen opettelemassa ajan varaamista kalenterista ”mukavaan tekemiseen” (vaativuus sanoo sitä ”turhaksi”). Olemme puolison kanssa sopineet säännöllisestä parisuhdeajasta, jolloin mennään teatteriin, konserttiin, elokuviin, museoon, kahville – tai näin korona-aikana luontokävelylle. Olen opetellut laittamaan jalkakylvyn silloin, kun en ansaitse sitä tai lukemaan Kodin Kuvalehteä sohvalla, vaikka olisi ”miljoona” hyödyllisempää asiaa hoidettavana. Aluksi olen näissä hetkissä ”rentoutunut” kuin tulisilla hiilillä…

Matkalla vaativuudesta poispäin ovat auttaneet myös tietoisuustaidot yhdistettynä kehollisuuteen. Suuri oivallukseni oli se, että keho on läsnä tässä ja nyt – ja tunteet tapahtuvat tässä ja nyt, jolloin harjoittamalla kehotietoisuutta voi syventää kehon ja mielen välistä yhteyttä ja löytää parempaa ymmärrystä käsitellä omaa kehomieltä. Olen aika alussa vasta, mutta huomaan kehollisten työkalujen olevan minulle hyödyllisiä, tuovan lisää rentoutta elämään ja sitä kautta hyvinvointia, joka toivottavasti kantaa hyvää hedelmää myös asiakassuhteissa. 

Oppimismatka on kesken ja keskeneräiseksi se jää, vaikka koulutus loppuukin ja ”valmistutaan”. Siinäkin on hyväksymisen paikka – että on lupa jatkaa keskeneräisenä, oppia lisää, vahvistua, erehtyäkin. Hyvin kiitollinen olen, että lähdin tälle matkalle, jolla olen joutunut itseäni haastamaan. 

Anu Hakala